"Miten sä olet päässyt yli tästä kaikesta?"

Viime postauksessa kirjoitin pyörätuolin 4-vuotis syntymäpäivistä ja minä-kuvani takaisin eheyttämisestä. Nyt pyöritään samassa aiheessa kysymyksellä "miten sä olet päässyt yli tästä kaikesta?" Seuraavassa postauksessa kerron toivottavasti leikkausterveisistä, ja siihen liittyen rikon somehiljaisuuden mahdollisesti jo tänään. 

Mun molemmilla siskoilla on lapsi/lapsia ja he ovat mun elämän valon pisaroita. Könkkäsimme heistä vanhimman, Viivi 12-vuotta, kanssa saunaan yksi viikonloppu. Häneltä oli juuri mennyt polvi sijoiltaan eli olimme molemmat enemmän vähemmän rampoja. Siinä olivat pyörätuoli ja kyynärsauvat somassa rivissä suihkun puolella. Juttelimme niitä näitä, mutta yksi kysymys poikkesi suuresti muista. ”Älli, mites sä olet päässyt yli tästä kaikesta? ”. En ollut uskoa korviani, juuri hän on ollut ihan pieni lapsi, ja nyt esittää muina naisina kysymyksen, jota ei pahemmin kuule aikuistenkaan suusta. 

Päässäni alkoi raksuttamaan kaikki mahdolliset pyörineet kysymykset näiden vuosien aikana. Pystynkö enää opiskelemaan? Tai työskentelemään? Selviänkö elämässä? Tai jaksanko ikinä enää nauraa? Samassa muistin asiayhteyden, en ollutkaan aikuisten seurassa viinipullon kanssa vaan vieressäni istui lapsi.

Onneksi olimme saunassa, ja hikoilu peitti poskille valuvat kyyneleet. Kuitenkin sain vastatuksi mielestäni melko todenmukaisesti. Eli en ehkä koskaan pääse siitä kokonaan yli ikinä, sillä pelkästään pyörätuolissa olo rajaa elämää, tai vaatii ainakin järjestelyitä, jos haluaa elää täysin samanlaista elämää kuin ennen vammautumista. Puhumattakaan pystyä elämään sen kanssa, että on sairas.  

Olen kuitenkin päättänyt selviytyä ja elää asian kanssa, ja haluankin tehdä itseni niin onnelliseksi kuin suinkin mahdollista, juuri näillä korteilla, jotka kädessäni nyt on. Vaikka aikaa se on ottanutkin (ja edelleen on vaikeita päiviä asian suhteen), olen päättänyt aika alussa jo, että mun pitää pystyä ajan saatossa etenemään itseni kanssa, jotta pystyn elämään ilman jokapäiväistä kirvelevää henkistä tuskaa.

 Puhumattakaan katkeruudesta! Vaikka alkuun koinkin pienen pieniä katkeria hetkiä, kuten ”miksi juuri minä? ”, oli helpottavaa päästää hetken päästä katkeruudesta irti, sillä olisin pilannut läheisteni lisäksi myös oman elämäni. Mun harmitusta tai liikuttumista ei tarvitse muiden pelätä, olen tehnyt itseni kanssa jo niin paljon töitä, etten enää romahda asiaa kysyttäessä, vaikka kyyneleet alkaavatkin helposti virrata poskilla.

Voi kun tää maailma olis lasten valtakunta

Välillä tuntuisi helpottavalta jos maailma olisi lasten valtakunta. Siellä kaikki olisivat ennakkoluulottomia, ja ihmiset kysyisivät spontaanisti toisiltaan asioita ilman vaivaannuttavaa hiljaisuutta, eikä erilaiset vammat vaikuttaisi ihmisten suhtautumiseen. Hetken jo haaveilin maailman olevan niin, kunnes päässäni kuului ”pipedi papedi buu”, kupla päässäni poksahti rikki ja havahduin takaisin tähän raadolliseen maailmaan, jossa täytyy välillä kovettaa itsensä, sillä aikuiset ovat välillä todella inhottavia tökeröillä kommenteillaan.

Toisaalta pidän siitä, millaisen suvaitsevaisuuden mallin perheeni antaa lapsille. He ovat eläneet melkein koko elämänsä siten, ettei toinen heidän tädeistään kävele. Kun aikuiset ei näytä, että pyöriksestä olisi jotain ongelmaa, ei lapsetkaan siihen opi. Kun ensimmäinen kummilapseni syntyi, vuonna 2012, jolloin olin 16-vuotias, valvoin monta pitkää yötä miettien, voinko olla hyvä kummi vaikka en pystykään juoksemaan ja pelaamaan jalkapalloa (olin siis kävelevä vielä tuolloin, mutta aivovamma rajoitti toimintakykyäni jo jonkin verran, enkä esimerkiksi pystynyt juoksemaan pään tärähtämisen takia). 

Eetu ei ollut vielä kovinkaan vanha, kun jo tajusin, että meille on syntynyt ihan oma ja ainutlaatuinen suhde. Vieköön muut kummit ajamaan kummilapsensa cartinkia, mä koppaan pojan kainaloon katsomaan leffaa ja syömään suklaarusinoita. Tai vaihtoehtoisesti pelataan koko ilta 

Kun lasten jalat väsyvät, menee alamäet hyvin näinkin

Mä lähden kaikkien tädin murusten kanssa ulkoilemaan voimien sen salliessa, pyörätuoli kasataan käden käänteessä mukaan autoon ja yleensä pyöris on se paras istumapaikka/ralliauto lapsille. Pyörätuoli on heille yhtä luonnollinen apuväline kuin vaikka silmälasit jonkun toisen tädillä. Tietenkään joka paikkaan ei pyöriksellä pääse, mutta se ja sen myötä mä kuljen mukana aina kuin mahdollista.