Painajainen alkaa uudestaan

Tämän postauksen myötä alkaa pikkuhiljaa tapahtumaketju, joka selittää nykytilannettani, sitä, miksi istun pyörätuolissa usean toimintakyvyn rajoittuman takia. Matka tähän päivään kaikkine koukeroineen on kuitenkin vielä pitkä, melkein neljässä vuodessa on kerennyt tapahtua paljon.. Tämä teksti ei kuvilla muutu vähemmän ahdistavaksi, vaikka laittaisin alle vaaleanpunaisia siirappikuvia, joten teksti puhukoon nyt puolestaan.

Filmi poikki

Jälleen kerran havahdun siihen kamalaan tunteeseen, kun todellisuus alkaa pikkuhiljaa valjeta. Istun sohvalla yöpaita päällä, kädessäni on muutama pala paperia ja paljon verta. Tunnustelin päätäni, ja huomasin että päässä oli haava, josta veri valui. Hetken päästä tajusin, että olin saanut jonkinlaisen poissaolokohtauksen. 

Itkin hysteerisesti. Pää jomotti kurjasti, mutta suurempi syy itkulle oli pohjattoman turvaton olo, kun filmi on poikki ties kuinka monelta tunnilta. Huhuilin, kukaan ei vastannut. Seuraavaksi menin tarkistamaan että ulko-ovi on kiinni ja avaimet ja kännykkä on tallella. On kamalan tunne kun ei tiedä, onko asunnossani mahdollisesti joku. Oli vaan pakko alkaa järkeilemään sadasta pienestä vihjeestä ympäriltäni kokonaisuus, mitä luultavasti on tapahtunut. Soitin äidille, ja hän lupasi tulla luokseni heti. 

Lähdimme päivystykseen, jossa haava tikattiin, ja samalla huomattiin, että haava oli tullut täsmälleen samaan kohtaan jossa shunttiarpi meni ohimolla. Kirosin jo siinä vaiheessa mielessäni, sillä 9 vuotta sitten kyseinen arpi ei meinannut pysyä millään kiinni useiden saman kohdan leikkauksien takia.

Ehkä olenkin vain luulosairas

 Kahden viikon päästä, kun menin poistattamaan tikkejä, haava aukesi uudelleen ja repesi hieman lisää. Eli haava tikattiin uudelleen, nyt siihen tuli kaksi lisätikkiä. Tätä jatkui koko kevään. Lopulta siihen ei laitettu edes tikkejä enää, kun se ei pysynyt niilläkään kiinni, ja päässäni oli yli 15 cm pitkä ja usean sentin levyinen haava.

 Söin vahvoja antibiootteja ja kipulääkkeitä monta kuukautta, mikä oli kropalle tietenkin raskasta. Ehkä kuitenkin raskaampaa oli epätietoisuus, mikä ihme mua vaivasi?! Joka lääkärikäynnin jälkeen jäi enemmän vähemmän luulosairas olo, kun mitään syytä ei saatu kiinni. 

Pieni hetki lääkärissä muuttaakin taas mahdollisesti loppuelämän

Kävin joka toinen päivä haavahoitajalla. Itseäni alkoi ihmetyttämään, että haavasta valui usein aivan läpinäkyvää nestettä todella paljon. Hälytyskellot alkoivat heti soimaan päässäni; se ei voi olla mitään muuta kuin likvoria eli aivo-selkäydinnestettä. 

Tämä tieto yhdistettynä kouristuskohtauksiin, kevään aikana paheneviin aamuyön pahoinvointeihin, tasapaino-ongelmiin, päänsärkyihin ja näköongelmiin, ei tarvinnut olla kummoinen matemaatikko, kun tajusi että tästä ei seuraa mitään hyvää. Vaikka aivopaineoireita oli ollut jo pitkään, ne tulivat niin pikkuhiljaa pitkällä aikavälillä, että en ymmärtänyt epäillä mitään ennen. Vasta, kun lääkäri kysyi oire kerrallaan tilannettani, tajusin heti, että joudun leikkaukseen. Yksi lääkärireissu muutti siis kaiken, kysta painoi aivorunkoa. Edessä olisi iso leikkaus, ja lääkäri pohti myös sitä, pitääkö shuntti laittaa takaisin, jos aivoissani on edelleen painetta operoinnista huolimatta.  

Henkinen valmistautuminen alkaa

Kymmenen vuoden takaiset muistot tulivat flashbackeina mieleeni kuin vanhassa elokuvassa. Muistin yht. äkkiä, miltä tuntuu juuri ennen kuin nukutusaineet ottavat vallan leikkaussalissa ja sen, kun havahdun hereille nukutuksen jälkeen samalla oksentaen. Muistin siilitukan ja ne ilonkyyneleet, kun tajusin, että olen nyt terve. 
 Yht. äkkiä hengitys muuttui todella paljon haastavammaksi ja harteilleni tuli 10 kilon lisäpaino, painajainen alkoi uudestaan liki kymmenen vuoden jälkeen.

Lopulta neurokirurgi totesi magneettikuvista saman, yli 9 vuotta sitten tehdyt shunttireijät kallon läpi eivät olleet umpeutuneet vieläkään. Lisäksi sain kuulla, että magneettikuvassa kaikki ei ollutkaan niin hyvin kuin oletin. 

Toisaalta pelkäsin. Pelkäsin, että en toivukaan leikkauksista yhtä hyvin ja mulle jääkin jotain pysyvää haittaa tulevasta leikkauksesta. Enhän voinut saada lottovoittoa enää uudestaan, ja selvitä ilman suurempia jälkioireita?!! Kenelläkään ei ollut kristallipalloa, kukaan ei siis tiennyt, miten tässä käy. En ollut enää vuosiin pelännyt kystan uudelleen täyttymistä. Yhdessä hetkessä olin vielä ns. terve, toisessa taas sairaampi kuin moneen vuoteen. 

Yht. äkkiä hengitys muuttui todella paljon haastavammaksi ja harteilleni tuli 10 kilon lisäpaino, painajainen alkoi uudestaan liki kymmenen vuoden jälkeen.