Nyt kirjottelen mietteitäni 4 vuoden yhteiselosta pyörätuolin kanssa siitä mihin on tultu, ja miten kauan kestääkään ennen kuin peilikuva vastaa mielen kuvaa itsestä. Koska tekstistä tuli taas ihan liian pitkä, pilkoin sen kahteen postaukseen, julkaisen toisen osan lähipäivinä. Siinä kirjoitan lapsista, joiden toinen täti istuu pyörätuolissa, ja käsittelen kysymystä "miten mä olen päässyt yli tästä kaikesta".
It’s raining
Aina syksyn ja talven tullessa tajuan, että taas olen istunut yhden vuoden enemmän pyörätuolissa. Viimeisemmästä aivoleikkauksesta ja sitä myöten pyörätuoliin joutumisesta on kulunut nyt neljä vuotta. Tästä voit lukea postauksen niistä tunnelmista. Hassua, aika on tuntunut paljon pidemmältä, tuntuu että jalkani on palvelleet alun perin niille tarkoitetussa tehtävässä valovuosia sitten. Muistan useasti kokeneeni saman ihmetyksen ajan kulusta, kun olin pitkään sairaalassa. Mieli ei yhtään tajunnut vuodenaikojen vaihtumista, vaikka järki sen tajusi, niin kuplassa sitä sairaalassa eli.
Silloin facebook-seinäni täyttyi lukuisista ihanista kuvista teksteineen ja elämänviisauksineen. Kaikki tsemppasivat mua. Eniten teksteistä kolahti lause ”It’s maybe storming now, but it can’t rain forever”. Onhan sitä näinä vuosina satanutkin. Välillä tulee kuuro, jolloin sataa täysillä hetken ja sitten se loppuu, välillä sade taas on tasaisempaa mutta jatkuu pitkään. Siksi luulenkin usein asuvani Englannissa, sillä välillä tuntuu että aina sataa kuvainnollisesti.
Mulle on tehty näiden vuosien aikana lukuisia leikkauksia, etsitty sopivaa kipulääkitystä, on kuntoutettu ja toisaalta myös kuntouduttu. Välillä mieli laahaa perässä, mutta lopulta ison työskentelyn jälkeen pää alkoi olla hartioiden välissä. Saan nykyään jatkuvasti kiksejä siitä, kuinka selviän taas jostain asiasta (enemmän) itsenäisesti tai kun saan arkeani toimivammaksi. Toki hyvältä tuntuu myös lihasvoimien paraneminen, ja siten itsenäinen kelaaminen! Tulen kokoajan tietoisemmaksi omista rajoistani, mitä pystyn tekemään itse ja missä tarvitsen minkäkin verran apua. On lohdullista, että vaikka tänään sataisi, voi huomenna olla jo poudempaa. Elämän arvaamattomuus on parasta, mutta toisaalta pahinta.
Millainen minä peilistä katsoo?
Minä-kuvani on kokenut kovan kolauksen. Mieli näkee itseni kävelevänä, mutta peilistä katsoo neljä pyörää, jotka olivat alkuun ainakin rikkinäisiä. Olen yrittänyt parhaani mukaan paikkailla minuuttani tullakseni taas ehyeksi tai saada ainakin peilistä näkyvät pyörät toimiviksi. Alkuun taistelin itseäni vastaan paljon, en suostunut näkemään omaa parastani. Halusin olla ulkoisesti niiin kuin ennen, mutta enhän sitä ollut vaikka kuinka toivoin.
Hyvä esimerkki itseni hyväksymisestä on mun aina jäisen kylmät jalat. Alkuun en siis välittänyt siitä ollenkaan. Väliinpitämättömyys kuitenkin kostautui, kylmän iskiessä jalat eivät toimineet senkään vertaa mitä lämpiminä, vaan jäykistyivät kahta kauheammin kippuraan, eikä silloin tullut kuuloonkaan siirtyä tuolista pois tai esimerkiksi vessaan. Lisäksi kylmyys levisi jaloista ylöspäin, ja tuli tosi levoton olo. Nyt arvostan lämpimiä jalkoja paljon enemmän, ja mukavuus menee hieman jopa ulkonäön edelle. Hyväksyn siis päivä päivältä enemmän itseni juuri tällaisena, millainen kehoni on juuri nyt. Opettelen siis joka päivä kehorauhaa itseäni kohtaan. Se onkin näköjään elämän pituinen matka.
Jatkan tästä lähipäiväivinä, pysy kuulolla! ☺️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti