keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Kohti baklofenpumpun leikkausta

Olen ollut hiljaa, ja pitkään, täällä blogin puolella ja jonkin verran myös somessa. Olin joulukuussa baklofenpumpun-leikkauksessa, ja siitä toipuminen on ollut valtavan pitkä ja hidas prosessi. Pikkuhiljaa olen kyllä huomannut arjessa voimien palautuneen, mutta mihinkään ylimääräiseen ei ole voimia ollut. Nyt ajattelin kuitenkin julkaista kahdessa postauksessa ensiksi tiestä baklofenpumpun leikkaukseen ja sitten ajatuksia siitä, miten arki on muuttunut sen jälkeen. 

Virheasennon muodostuminen

Spastisuus on yksi syy, miksi istun pyörätuolissa tällä hetkellä. Spastisuus tarkoittaa tahatonta lihasjännitystä. Sitä voi olla yksittäisessä lihaksessa tai lihasryhmässä niin kuin mulla. Lihakset ovat ihan maitohapoilla, ja niiden rentouttaminen ei onnistu välillä millään. Moni asia triggeröi mulla spastisuutta, siihen riittää esimerkiksi äkkinäinen kosketus (joskus riittää pelkkä hipaisu!), kylmyys ja vaikka vuodevaatteisiin tulevat nypyt. Se kertoo jo sen että ennen baklofenpumppua, arki oli aika hc:tä välillä.

 Mulle tehtiin iso aivoleikkaus (linkki postaukseen) vuonna 2017, jonka jälkeen oikea puoli kehostani jäi heikommaksi, ja toisaalta oikea jalka alkoi jäykistymään ja kääntymään virheasentoon. Samaan aikaan aloin kärsiä todella invalidisoivista iskias-kivuista oikeassa jalassa, joka johtui todella isosta välilevyn pullistumasta. Hermopinne selässä pahensi jalan virheasentoa entisestään, selkä operoitiin viimein, mutta liian myöhään.

Vaikka leikkaus poisti ison osan kivuista, virheasento oli ja pysyi, nilkka oli kuin kivettynyt sisäänpäin ja takareidet olivat niin spastiset, ettei jalka suoristunut enää lähes ollenkaan. Melko nopeasti spastisuuteen aloitettiin kokeilla botox-hoitoa. Botuliini lamaa yliaktiivisia lihaksia, jotta jalka rentoutuisi ja palautuisi oikeaan asentoon. Ja siitä alkoi useat pistokset kerrallaan kolmen kuukauden välein, ja se pelastikin mun arjen pitkäksi aikaa.

Jalka ei juurikaan suoristunut tämän enempää ennen leikkausta

Pitkään arki sujui kohtalaisesti botoxin avulla, mutta parin vuoden jälkeen sen vaikutus alkoi hiipua, ja siten oli keksittävä jotain muuta. Seuraavalla kerralla lääkäri ehdottikin, että olisinko kiinnostunut baklofen-pumpusta. Se koostuu jääkiekon kokoisesta lääkesäiliöstä, joka tulee vatsanahan alle, ja katetrista, jota pitkin lääkeaine menee säiliöstä suoraan selkäytimeen. Silloin lääkemäärä on todella paljon pienempi, mutta monin kerroin tehokkaampi, verrattuna suun kautta otettavaan määrään, joten lääkkeen haittavaikutukset minimoituvat.

Pahimpina aikoina en saanut edes kenkää oikeaan jalkaan ison virheasennon takia

Tie leikkaussaliin ei ollut suora, vaan piti mennä monen välietapin kautta. Tapasin lääkäriä monta kertaa, jolloin punnittiin leikkauksen hyötyjä ja haittoja, sekä asetettiin yhteisiä tavoitteita, kerron niistä lisää seuraavassa postauksessa.

Vielä ennen leikkauspäätöstä menin testijaksolle, jossa testattiin aineen vaikutus mun spastisiin jalkoihin ruiskuttamalla baklofenia selkäytimeen. Testijakson viimeisenä päivänä olin ihan varma, että sairaalahuoneessa on taikaa! Yht äkkiä kivettyneeksi pölkyksi muuttunut jalan tapainen, muuttui ihan muistuttamaan jalkaa sekä ulkoisesti että toiminnallisesti. Silloin tuntui, että olen saanut siivet, tuntui kuin pystyvyydelläni ei juuri sillä hetkellä olisi ollut rajoja ollenkaan. Mutta tämä autuus kesti vain muutaman tunnin. Siellä mä osastossa nostelin jalkaa sängylle ja takaisin kyyneleet silmissä, niin hienolta se tuntui! Sitten alkoikin leikkausajan tipahtamisen odottelu postiluukusta.

Näin iso vaikutus mun spastiseen oikeeseen jalkaan intatekaalisella baklofenilla (eli käytännössä baklofenpumpulla) oli testijaksolla jo

perjantai 21. tammikuuta 2022

Mihin asioihin jäät takuulla koukkuun sairaalassa?

 


Baklofenpumpun-leikkauksen jälkeen olen ollut nämä viikot hyvin kipeä ja väsynyt, ja vaikka olenkin kirjoitellut postauksia luonnoksiin, niin täysin valmista tekstiä en ole jaksanut tuottaa. Nyt ajattelin kuitenkin julkaista hieman kevyemmän postauksen välillä, ehkäpä saan sut naurahtamaan mielessäsi edes kerran. 

Seitsemän uutiset

Jos edellinen yö on mennyt huonosti, saatan torkkua päivällisen jälkeen, jos ei ole jaksamista muuhun. Seitsemän uutisten tuttu tunnari huojentaa, kohta on tulossa telkkarista edes jotain katsottavaa. Nyt tämäkin tylsä päivä on kohta selätetty. Kymppiuutisten tunnari taas kertoo aivoilleni, ah ihanaa, kohta voikin käydä yöunille. Samalla tietenkin pysyi kartalla maailman asioista. Aivoni ehdollistuivat siis seitsemän uutisiin kuin pavlovin koira konsanaan.

Uusi nimi

Jos et tykkää vanhempiesi sinulle antamasta nimessä, hankkiudu sairaalaan, siellä sun ei tartte kuulla omaa nimeäsi. Mun nimi viimeosastojaksolla oli kaks kakkonen (kakkoshuoneen kakkospaikkalainen). ”Laitatko kaks kakkoselle antibiootin tippumaan?” ”kaks kakkonen tarvii kipulääkettä”, näitä sai kuulla useasti päivän aikana. Melkein kerkesin unohtaa jo oman nimeni haha.

Automaattihana

Tämän itse asiassa huomasin vasta kotiuduttuani, kun idioottina pidin käsiä monta sekuntia hanan alla eikä siltikään hanasta tullut vettä, sillä olin tottunut sairaalan automaattihanaan.

Jälkkärit

Ainoa asia, joka pelastaa varmasti sairaalaruuat, vaikka et vielä katsoisi edes kuvun alle, on jälkkärit! Pääruoka ei läheskään useinkaan maistunut mulle muutamaa haarukallista enempää, mutta jälkkärikiisseli tai -rahka tms maistui oikeastaan aina.


Ajattelun minimointi

Sairaala on todellakin paikka, missä ei tarvitse itse ajatella. Lääkkeet ja ruokahuolto pelaa, puhumattakaan petin petaamisesta ja lakanoiden vaihdosta. Kotiin palatessani meni ilta jos toinenkin, ennen kuin sisäistin, että ruoka ei kulkeudukaan nenän eteen kaupasta yksinään.

Nettishoppailu

Kun vointi alkaa parantua, tylsistyminen usein lisääntyy, jos joutuu sairaalassa vielä olemaan. Se tietää rahanmenoa ja pahasti. Tulee ikään kuin pakonomainen tarve nettishoppailla. Viimeisimmällä osastojaksolla siitä oli hyötyäkin, siten sain tehtyä joululahjaostokset sopivasti sairaalasängyssä maaten. Yleensä kuitenkin hyödyn alkuun ja loppuun tulee lainausmerkit eli tulee ostettua enemmän vähemmän kaikkea vähemmän siihen hetkeen tarpeellista. Siinä on vaan jotain terapeuttista kun rahat kilisee tililtä! 😂


maanantai 6. joulukuuta 2021

"Miten sä olet päässyt yli tästä kaikesta?"

Viime postauksessa kirjoitin pyörätuolin 4-vuotis syntymäpäivistä ja minä-kuvani takaisin eheyttämisestä. Nyt pyöritään samassa aiheessa kysymyksellä "miten sä olet päässyt yli tästä kaikesta?" Seuraavassa postauksessa kerron toivottavasti leikkausterveisistä, ja siihen liittyen rikon somehiljaisuuden mahdollisesti jo tänään. 

Mun molemmilla siskoilla on lapsi/lapsia ja he ovat mun elämän valon pisaroita. Könkkäsimme heistä vanhimman, Viivi 12-vuotta, kanssa saunaan yksi viikonloppu. Häneltä oli juuri mennyt polvi sijoiltaan eli olimme molemmat enemmän vähemmän rampoja. Siinä olivat pyörätuoli ja kyynärsauvat somassa rivissä suihkun puolella. Juttelimme niitä näitä, mutta yksi kysymys poikkesi suuresti muista. ”Älli, mites sä olet päässyt yli tästä kaikesta? ”. En ollut uskoa korviani, juuri hän on ollut ihan pieni lapsi, ja nyt esittää muina naisina kysymyksen, jota ei pahemmin kuule aikuistenkaan suusta. 

Päässäni alkoi raksuttamaan kaikki mahdolliset pyörineet kysymykset näiden vuosien aikana. Pystynkö enää opiskelemaan? Tai työskentelemään? Selviänkö elämässä? Tai jaksanko ikinä enää nauraa? Samassa muistin asiayhteyden, en ollutkaan aikuisten seurassa viinipullon kanssa vaan vieressäni istui lapsi.




Onneksi olimme saunassa, ja hikoilu peitti poskille valuvat kyyneleet. Kuitenkin sain vastatuksi mielestäni melko todenmukaisesti. Eli en ehkä koskaan pääse siitä kokonaan yli ikinä, sillä pelkästään pyörätuolissa olo rajaa elämää, tai vaatii ainakin järjestelyitä, jos haluaa elää täysin samanlaista elämää kuin ennen vammautumista. Puhumattakaan pystyä elämään sen kanssa, että on sairas.  

Olen kuitenkin päättänyt selviytyä ja elää asian kanssa, ja haluankin tehdä itseni niin onnelliseksi kuin suinkin mahdollista, juuri näillä korteilla, jotka kädessäni nyt on. Vaikka aikaa se on ottanutkin (ja edelleen on vaikeita päiviä asian suhteen), olen päättänyt aika alussa jo, että mun pitää pystyä ajan saatossa etenemään itseni kanssa, jotta pystyn elämään ilman jokapäiväistä kirvelevää henkistä tuskaa.

 Puhumattakaan katkeruudesta! Vaikka alkuun koinkin pienen pieniä katkeria hetkiä, kuten ”miksi juuri minä? ”, oli helpottavaa päästää hetken päästä katkeruudesta irti, sillä olisin pilannut läheisteni lisäksi myös oman elämäni. Mun harmitusta tai liikuttumista ei tarvitse muiden pelätä, olen tehnyt itseni kanssa jo niin paljon töitä, etten enää romahda asiaa kysyttäessä, vaikka kyyneleet alkaavatkin helposti virrata poskilla.

Voi kun tää maailma olis lasten valtakunta


Välillä tuntuisi helpottavalta jos maailma olisi lasten valtakunta. Siellä kaikki olisivat ennakkoluulottomia, ja ihmiset kysyisivät spontaanisti toisiltaan asioita ilman vaivaannuttavaa hiljaisuutta, eikä erilaiset vammat vaikuttaisi ihmisten suhtautumiseen. Hetken jo haaveilin maailman olevan niin, kunnes päässäni kuului ”pipedi papedi buu”, kupla päässäni poksahti rikki ja havahduin takaisin tähän raadolliseen maailmaan, jossa täytyy välillä kovettaa itsensä, sillä aikuiset ovat välillä todella inhottavia tökeröillä kommenteillaan.

Toisaalta pidän siitä, millaisen suvaitsevaisuuden mallin perheeni antaa lapsille. He ovat eläneet melkein koko elämänsä siten, ettei toinen heidän tädeistään kävele. Kun aikuiset ei näytä, että pyöriksestä olisi jotain ongelmaa, ei lapsetkaan siihen opi. Kun ensimmäinen kummilapseni syntyi, vuonna 2012, jolloin olin 16-vuotias, valvoin monta pitkää yötä miettien, voinko olla hyvä kummi vaikka en pystykään juoksemaan ja pelaamaan jalkapalloa (olin siis kävelevä vielä tuolloin, mutta aivovamma rajoitti toimintakykyäni jo jonkin verran, enkä esimerkiksi pystynyt juoksemaan pään tärähtämisen takia). 

Eetu ei ollut vielä kovinkaan vanha, kun jo tajusin, että meille on syntynyt ihan oma ja ainutlaatuinen suhde. Vieköön muut kummit ajamaan kummilapsensa cartinkia, mä koppaan pojan kainaloon katsomaan leffaa ja syömään suklaarusinoita. Tai vaihtoehtoisesti pelataan koko ilta 

Kun lasten jalat väsyvät, menee alamäet hyvin näinkin

Mä lähden kaikkien tädin murusten kanssa ulkoilemaan voimien sen salliessa, pyörätuoli kasataan käden käänteessä mukaan autoon ja yleensä pyöris on se paras istumapaikka/ralliauto lapsille. Pyörätuoli on heille yhtä luonnollinen apuväline kuin vaikka silmälasit jonkun toisen tädillä. Tietenkään joka paikkaan ei pyöriksellä pääse, mutta se ja sen myötä mä kuljen mukana aina kuin mahdollista. 




torstai 25. marraskuuta 2021

4 vuotta pyörätuolissa

 


Nyt kirjottelen mietteitäni 4 vuoden yhteiselosta pyörätuolin kanssa siitä mihin on tultu, ja miten kauan kestääkään ennen kuin peilikuva vastaa mielen kuvaa itsestä. Koska tekstistä tuli taas ihan liian pitkä, pilkoin sen kahteen postaukseen, julkaisen toisen osan lähipäivinä. Siinä kirjoitan lapsista, joiden toinen täti istuu pyörätuolissa, ja käsittelen kysymystä "miten mä olen päässyt yli tästä kaikesta". 

It’s raining

Aina syksyn ja talven tullessa tajuan, että taas olen istunut yhden vuoden enemmän pyörätuolissa. Viimeisemmästä aivoleikkauksesta ja sitä myöten pyörätuoliin joutumisesta on kulunut nyt neljä vuotta. Tästä voit lukea postauksen niistä tunnelmista. Hassua, aika on tuntunut paljon pidemmältä, tuntuu että jalkani on palvelleet alun perin niille tarkoitetussa tehtävässä valovuosia sitten. Muistan useasti kokeneeni saman ihmetyksen ajan kulusta, kun olin pitkään sairaalassa. Mieli ei yhtään tajunnut vuodenaikojen vaihtumista, vaikka järki sen tajusi, niin kuplassa sitä sairaalassa eli.

Silloin facebook-seinäni täyttyi lukuisista ihanista kuvista teksteineen ja elämänviisauksineen. Kaikki tsemppasivat mua. Eniten teksteistä kolahti lause ”It’s maybe storming now, but it can’t rain forever”. Onhan sitä näinä vuosina satanutkin. Välillä tulee kuuro, jolloin sataa täysillä hetken ja sitten se loppuu, välillä sade taas on tasaisempaa mutta jatkuu pitkään. Siksi luulenkin usein asuvani Englannissa, sillä välillä tuntuu että aina sataa kuvainnollisesti. 


Mulle on tehty näiden vuosien aikana lukuisia leikkauksia, etsitty sopivaa kipulääkitystä, on kuntoutettu ja toisaalta myös kuntouduttu. Välillä mieli laahaa perässä, mutta lopulta ison työskentelyn jälkeen pää alkoi olla hartioiden välissä. Saan nykyään jatkuvasti kiksejä siitä, kuinka selviän taas jostain asiasta (enemmän) itsenäisesti tai kun saan arkeani toimivammaksi. Toki hyvältä tuntuu myös lihasvoimien paraneminen, ja siten itsenäinen kelaaminen! Tulen kokoajan tietoisemmaksi omista rajoistani, mitä pystyn tekemään itse ja missä tarvitsen minkäkin verran apua. On lohdullista, että vaikka tänään sataisi, voi huomenna olla jo poudempaa. Elämän arvaamattomuus on parasta, mutta toisaalta pahinta.

Millainen minä peilistä katsoo?

Minä-kuvani on kokenut kovan kolauksen. Mieli näkee itseni kävelevänä, mutta peilistä katsoo neljä pyörää, jotka olivat alkuun ainakin rikkinäisiä. Olen yrittänyt parhaani mukaan paikkailla minuuttani tullakseni taas ehyeksi tai saada ainakin peilistä näkyvät pyörät toimiviksi. Alkuun taistelin itseäni vastaan paljon, en suostunut näkemään omaa parastani. Halusin olla ulkoisesti niiin kuin ennen, mutta enhän sitä ollut vaikka kuinka toivoin.

 Hyvä esimerkki itseni hyväksymisestä on mun aina jäisen kylmät jalat. Alkuun en siis välittänyt siitä ollenkaan. Väliinpitämättömyys kuitenkin kostautui, kylmän iskiessä jalat eivät toimineet senkään vertaa mitä lämpiminä, vaan jäykistyivät kahta kauheammin kippuraan, eikä silloin tullut kuuloonkaan siirtyä tuolista pois tai esimerkiksi vessaan. Lisäksi kylmyys levisi jaloista ylöspäin, ja tuli tosi levoton olo. Nyt arvostan lämpimiä jalkoja paljon enemmän, ja mukavuus menee hieman jopa ulkonäön edelle. Hyväksyn siis päivä päivältä enemmän itseni juuri tällaisena, millainen kehoni on juuri nyt. Opettelen siis joka päivä kehorauhaa itseäni kohtaan. Se onkin näköjään elämän pituinen matka.

Jatkan tästä lähipäiväivinä, pysy kuulolla! ☺️ 



perjantai 1. lokakuuta 2021

Kipukuukausi


Syyskuu on kansainvälinen kipukuukausi. Vaikka tämä postaus meni lokakuun puolelle, ajattelin valaista vähän omaa mennyttä ja nykyistä kipuhistoriaani. Vaikka kipu on aika usein negatiivista, se on kuitenkin elimistön toimimisen kannalta tärkeä suoja. Se saa käden nousemaan salamannopeasti kuumalta levyltä refleksinä, jotta elimistö välttyisi isommilta kudosvaurioilta. Muutenkin akuutti kipu on kaikille tuttua. Mutta mitä sitten kun kipuja ei  saadakaan kuriin ja ne kroonistuvat? 
P. S. Mun vaikeus on näköjään kirjoittaa lyhyitä postauksia, pahoittelut siitä 🙈

Mun kipuhistoria

Oma arjen kipukarttani on hyvin vaihteleva. Välillä on päiviä, jolloin säästyn suuremmilta kivuilta, silloin kipu jyskyttää pienellä volyymillä, mutta estää usein myös silloin syvän unen yön aikana. Mutta useat päivät ovat aivan toisesta ääripäästä.  Silloin kipu hakkaa sydämen tahdissa ja nostaa verenpaineen. Silloin tunnen pelottavan lähestyvän hulluuden, kontrollin menetyksen. Se on kuin tulipalo, joka leimahtaa ja leviää koko kehoon, jättäen jälkeensä kavahduksen ja sähköiskumaisen tuikkivan kivun.

Kipukohtauksen aikana täytyy luottaa siihen, että jossainvaiheessa valo alkaa näkyä tunnelin päässä

Onneksi olen vuosien mittaan opetellut esilaisia mindfulnessin keinoja hallita mieltäni kipukohtauksen aikana, jotta en tulisi hulluksi. Myös fysioterapia on myös ollut kultaakin kalliimpaa kivunhoidossa näiden vuosien aikana, siellä olen päässyt kokeilemaan erilaisa lääkkeettömiä ’kipulääkkeitä’ kuten akupunktiota ja TENSiä.

Omalla kohdalla virheet tehtiin jo silloin 10-12-vuotiaana, kun aloin kärsimään voimakkaista päänsäryistä. Meillä on suvussa niin paljon migreeniä, että päänsäryt laitettiin automaattisesti sen piikkiin. Jossain vaiheessa kipupäiviä oli kuukaudessa niin monta, että tajusin ’migreenin’ kroonistuneen. Myöhemmin usean kysta- ja shunttileikkauksien jälkeen päänsärystä alettiin puhua  aivovamman jälkeisestä päänsärystä, josta kärsin edelleen migreenien ohella.

Jos saisin vielä toisen aikamatkan, jolloin asiat vois tehdä toisin, menisin ehdottomasti vuoden 2018 alkuvuoteen. Silloin kookas välilevyn pullistuma sai kasvaa aivan liian suureksi puolen vuoden ajan, ilman että pääsin magneettikuvaan. Lopulta kun kuviin pääsin, lääkäri kertoi mulle, että iskiashermo on saattanut vahingoittua jo parantumattomasti. Sitten sainkin kiireellisen leikkausajan, mutta leikkaus ei kuitenkaan enää palauttanut pinteessä olevaa hermoa täysin, vaan kivut ja virheasento jäivät päälle vielä leikkauksen jälkeenkin.

Aivovamma jätti aivoni todella herkiksi iskuille ja kaatumisille. Olen lukemattomia kertoja ollut useita päiviä kerrallaan ns. poissa pelistä järkyttävän lamaavassa päänsäryssä, kun aivoni on ottanut osumaa esimerkiksi kaatumisista. Pyörätuoli on suojannut aivojani viimeiset neljä vuotta hyvin! Vasta edellispäivänä kaaduin ensimmäistä kertaa pyöriksessä istuessani. Pään osuessa patteriin olen elänyt katsomalla kellosta, milloin voin ottaa lisää kipulääkettä, ja olen kasvattanut kylmäpussin melkein päähäni kiinni nämä muutamat päivät. Onneksi tilanne tasaantuu yleensä noin viikossa.

 

Krooninen kipu

Kroonisella eli pitkäaikaisella kivulla tarkoitetaan kipua, joka on kestänyt yli 6 kuukautta tai sitä, että kipua tuottava sairaus jatkuu. Pitkäaikainen kipu voi johtua kudosvauriosta tai vauriosta hermojärjestelmässä, mutta aina kivun syytä ei voida osoittaa.”

Kivun kroonistumista pitäisi ehkäistä kaikin mahdollisin keinoin. Hoitoon hakeutuminen tarpeeksi ajoissa on varmasti tärkeintä. Tässäkin tilanteessa lääkärin ja potilaan asiantuntijuuden kunnioitus puolin ja toisin on todella tärkeää hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Lääkärin kunnioitus potilaan kipuun on tärkeää, vaikka kivulle ei löytyisikään tutkimuksissa mitään elimellistä syytä. Eli lääkäri ei saisi vähätellä ikinä potilaan kipuja, sillä kipu on subjektiivinen kokemus, jonka vain sinä itse pystyt tuntemaan ja arvioimaan!

Aivot ovat hämmästyttävän fiksu elin, ne esimerkiksi oppivat toistojen kautta tekemään liikeradoista jopa automatisoituja, mutta niiden kyky oppia voi kääntyä myös haitaksi. Kun tuntohermot tuovat tarpeeksi pitkään aivoille viestin kovasta kivusta, aivot pikkuhiljaa oppivat kivun tuntoradan ja se jää päälle, vaikka itse kivun syy poistuisikin.

  Kroonisen kivun mekanismiin kuuluu myös tuntoaistien herkistyminen, ja sitä kautta kipukynnyksen madaltuminen, esimerkiksi hipaisu voi tuntua veitsen sivallukselta. Tällöin ylempänä mainittu tulipalo leimahtaa turhankin helposti. Usein normaalit kipulääkkeet eivät enää yksin riitä tässä vaiheessa, vaan mukaan täytyy (ainakin omalla kohdalla) ottaa erilaisia kipukynnystä nostavia lääkkeitä, joiden pitäisi vähentää yliherkkiä kipu- ja tuntoaisteja.

Kipupsykologi on auttanut mua paljon kivun kanssa elämisessä, sillä hän auttaa löytämään keinoja säädellä kipukokemusta. Siellä jutellaan avoimesti kivusta ja sen herättämistä tunteista ilman, että siihen tunnetilaan jäädään vellomaan. Kun on joutunut hyväksymään, että kroonisten kipujen kanssa on kuljettava käsi kädessä luultavasti loppuelämä, on huojentavaa purkaa mennyttä ja tulevaa arkea kipu näkökulmana.

Kohti baklofenpumpun leikkausta

Olen ollut hiljaa, ja pitkään, täällä blogin puolella ja jonkin verran myös somessa. Olin joulukuussa baklofenpumpun-leikkauksessa, ja siitä...