Kuntoutuksen kovat viikot

 Tämä vuosi on ollut rankempi kuin ikinä luulin, spastisuus tuntuu kuristavan joku päivä mut hengiltä, mutta onneksi siihen tulossa helpotusta, siitä kuitenkin myöhemmin. Sen takia blogi ei ole päivittynyt ikuisuuteen, pahoittelut.

Viimeksi kun kerroin tarinaani pyörätuolissa (herranjumala kun siitä postauksesta on jo aikaa!), kerroin isosta aivoleikkauksesta, oikean puolen heikkoudesta, pyörätuolista ja peruukin ostosta muun muassa. Nyt jatkan tarinaani kohti Kaskenlinnan 8 viikon kuntoutusta. Vaikka jaoin tän tekstin kahteen eri postaukseen, tuli tekstistä silti todella pitkä, eli ota kahvikuppi tai karkkipussi käteen, jotta jaksat lukea tämän loppuun.

Ensin keltanokka, kohta jo konkari

Heti kun pääsin Kaskenlinnan kuntoutukseen, huomasin että siellä on tekemisen meininki. Joka päivä treenattiin fyssarin kanssa, sekä oikeaa kättä kelattaessa pyörätuolilla että oikeaa jalkaa kävelyharjoituksiin. Olin aluksi kuntoutumisessa täysin keltanokka, kun menin osastolle, en jaksanut kelata edes päiväsaliin yksin. Päivä päivältä voimat kuitenkin kasvoi ja itseluottamus siinä samalla.

Kaikki siellä tapahtui joka päivä saman kaavan mukaan, mentiin niin pitkälle itse kuin suinkin se päivä antoi myöden mutta sain apua heti kuin pyysin, eikä avuntarvetta tarvinnut perustella ikinä. Kuntoutus oli niin kokonaisvaltaista, että parin tunnin päiväunien jälkeenkin, jotka olivat välttämättömät aivovamma huomioon ottaen, uni tuli kyllä silmään illalla jo tosi aikaisin.

Joka viikko ei ollut kovinkaan helppo henkisesti. Tiesin olevani risteyksessä, halusinko jatkaa oikealle vai vasemmalle? Voin valita luovuttamisen tai taistelemisen. Tunsin ilmassa olevan turnausväsymyksen, olihan tämä sairaalareissu ollut pitkä ja kivinen

Pummilla Tallin... eiku siis kuntoutukseen

Tietenkin oli vielä treenattava myös pyörätuolissa selviytymistä, esimerkiksi autoon siirtymistä. Tähän mulla oli suuri motivaatio, sillä olin Salossa osastolla ollessani tottunut siihen, että pääsin voinnin niin salliessa kotilomille, ensin muutamaksi tunniksi ja jossain vaiheessa sit jopa koko viikonlopuksi. Mutta kaskenlinnaan siirtyessä se ei enää onnistunut taxilla niin kuin salon osastoilta.

Yksi tavoitteestamme fysioterapeutin kanssa oli siis autoon siirtyminen, jotta pääsisin siskoni kanssa kulkemaan kotilomille aina viikonlopuksi. Ja kotilomille ei ollut menemistä ennen kuin autoon siirtymiseen oli fysioterapeutin lupa. Se tavoite toteutui jo muutaman viikon jälkeen. Hyppäsin siskoni Veeran kyytiin aina maanantai-aamuisin ja takaisin pääsin perjantaina hänen työviikkonsa ja mun kuntoutusviikon jälkeen. Voi, kuinka ihania maanantain aamukooma-hetkiä meillä olikaan kaikkine musiikin pauhaamisineen ja syvällisine keskusteluineen ❤️

Treeniä, treeniä

Kävelytreenit aloitettiin ensin tasofoordilla ja monen viikon jälkeen vihdoin rollaattorilla. Oikea jalkaterä kääntyy sisäänpäin, mutta astuessa paino menee ulkosyrjään nivelsiteiden varaan. Onneksi sain heidän kauttaan ortoosit jalkoihin, jotta kävely olisi edes teoriassa mahdollista. 

Jos selkääni ei olisi tullut pikkuhiljaa todella isoa välilevynpullistumaa heti kuntoutumisen alussa, mikä pahensi oikean jalan hermovauriota ja spastisuutta, voisin olla tällä hetkellä kävelevä. Tai siis jos olisin päässyt hoitoon tarpeeksi nopeasti useasta yrityksestä huolimatta. Jos ja jos ei kuitenkaan auta.. Elämä harvoin menee niin kuin on itse käsikirjoittanut.

Ensimmäisinä viikkoina kaskenlinnassa esitin ’tervettä’, peruukki oli ikään kuin juuttunut päähäni, niin paljon siilitukkani hävetti ja pelotti, eniten varmasti itseäni. Olen kuitenkin itse  pohjimmiltaan ollut kauan jo sitä mieltä, että arvet kertovat voitetuista taisteluista, eikä niiden näkymisessä ollut mitään hävettävää. Yhtenä päivänä menin sitten päätin, et nyt riitti, ja menin syömään siilitukalla punaiset arvet helottaen. Oikein nauratti, miten moni muu luuli, että peruukki olisi ollut omat hiukseni, jotka ajoin siiliksi ’just äsken’. 

Tunne siitä, että joku kannattelee mua

Kaskenlinnassa kuntoutus on moniammatillista, johon kuuluu lääkäri, ’oma’ sairaanhoitaja, fysio- ja toimintaterapeutti, sosiaalityöntekijä sekä psykologi. Onneksi nyt sain myös psyykkistä tukea, sain ensimmäistä kertaa käsitellä traumaani. Elämä alkoi hymyilemään yhä useammin, sekä pää tuntui olevan enemmän hartioiden välissä. 

Oli turvallista, kun kerran viikossa palaveerattiin siten, että kaikki oli koossa, he olivat  hetken vain ja ainoastaan mua varten. Tuntui, että joku otti pienen osan kantaakseen mun  asioista pitkään aikaan. Se oli muuten omituinen tunne ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen! He laittoivat oikeasti asiat järjestymään turvallisen kotiutumisen mahdollistamiseksi, eikä siten, että olisivat vain yrittäneet päästä musta mahdollisimman nopeasti eroon. 

Mutta se, että kuntoutuspaikka on hyvä, ei tarkoita että siellä vaan nauretaan. Siellä puhuttiin myös faktoista tosi suoraan. Oli kamala tunne, kun ekassa kuntoutustyöryhmässä kaikki mua hoitavat ihmiset sanovat heti, että mun on etsittävä itselleni uusi asunto. Sillon tuntui, että kaikki haluavat vain kääntyä tahallaan mua vastaan. 

Itkin ja väänsin heidän kanssaan, että menen kuntoutumisen ajaksi vanhemmilleni muutamaksi viikoksi ja sitten muutan takaisin omaan kotiin, jossa on rappuset kolmanteen kerrokseen ilman hissiä. Olin kuin 3-vuotias uhmaikäinen. Se oli niin naiivi ajatus, että oikein naurattaa tätä kirjoittaessani. Kyllähän mun oli siis taivuttava, jopa oma järkeni sanoi sen viikon itkemisen jälkeen. Onneksi kuntoutusohjaaja ja sosiaalityöntekijä laittoivat hösseliksi ja melko nopeasti löysinkin tämän mun nykyisen kodin.

Vertaistuki

Vähintään yhtä tärkeätä kovan treenaamisen lisäksi siinä paikassa oli vertaistuki. Ruokailut ja iltateet tapahtuivat päiväsalissa, ja muutenkin siellä vietettiin paljon aikaa varsinaisen kuntoutusajan ulkopuolella. Ja kyllähän täydellä vatsalla tai iltateekuppi kädessä juttu muiden kanssa luistikin! Tuntuu, että se oli oikeastaan osa sitä henkisen puolen kuntouttamista siellä, kun jokainen kertoi oman tarinan siitä, miksi istui juuri siinä kuntoutumassa. Se antoi sopivasti perspektiiviä myös omaankin tilanteeseen.

Osastolla kävi myös kokemusasiantuntijoita kertomassa omaa tarinaansa ja elämästään loukkaantumisen jälkeen. Se antoi hurjasti voimaa ja uskoa tulevaan, he todella olivat selvinneet elämästä jo vuosia loukkaantumisen jälkeen. Olen ajatellut, että jos joskus voimani ja jaksamiseni riittäisi johonkin työn tekoon joskus, se voisi olla juuri kokemusasiantuntija.

Huomenna kotiin

Kun kotiutuspäivä koitti, katsoin kalenteria ja totesin, että olen ollut tasan puoli vuotta sairaalahoidossa. ”Kotiin” meneminen tuntui vieraalta ja jopa vähän pelottavalta. Olin elänyt kuplassa, turvassa suurelta maailmalta kauan, ja nyt yht äkkiä pitäisikin laittaa kaikki oppimani asiat toteen, jotta pärjään kotona. Nyt mun pitikin itse ottaa enemmän vielä vastuuta kuntoutumisesta, sillä nyt kukaan muu ei tehnytkään valmista lukujärjestystä viikosta. Halusin että arki alkaisi pyöriä niin pian kuin mahdollista, niin normaalina kuin mahdollista. Halusin lähteä lentoon. Nyt.

Alkuviikosta julkaisen postauksen, jossa hypetän muutamaa kuntoutustoveria, tule ihmeessä silloin uudestaan linjoille!