Ilman vertaistukea kuntoutumisesta ei tulisi mitään!

 Edellisessä postauksessa kerroin kuntoutumisestani Kaskenlinnan kuntoutusosastolla Turussa. Tässä postauksessa puhun edelleen noista samoista viikoista, mutta punainen lanka (yrittää ainakin) olla sanassa vertaistuki. On ihmisen elämäntilanne mikä tahansa, hän tarvitsee vertaista, johon peilata omaa tilannettaan. Kun asian saa jakaa jonkun kanssa kipu ja muu negatiivinen ei tunnu ihan niin pahalta. 

” Vertaistuki on kokemusten jakamista toisen saman kokeneen kanssa. Vertaistuki tarkoittaa kokemustietoon perustuvaa tukea, jonka tärkeimmät elementit ovat kertominen ja kuunteleminen.” (terveyskylä)

Tiesin olevani tosi kranttu vertaistuen kanssa. Jos se olisi yhtään vertailua siitä kenellä menee huonommin sekä vähättelyä toisen tilanteesta, tiesin sulkeutuvani ja vetäytyväni. Mutta Kaskenlinnassa vertaistuki oli pelkästään positiivista. Pakko ei ollut ikinä puhua, mutta henkilökunnan tuki avoimuuteen sai ihmiset usein rentoutumaan ja kertomaan itsestä jotain.

Siellä pyrittiin laittamaan nuoret aina mahdollisuuksien mukaan samaan huoneeseen. Kuluneen kahdeksan viikon aikana, jonka siellä olin, huonekaveri muuttui aika monta kertaa. Monen kanssa tutustuttiin ja jopa ystävystyttiin, parannettiin maailmaa, itkimme hysteerisesti, nauroimme vatsamme kipeäksi, annoimme vertaistukea ja uskoa toisillemme ja seurasimme toistemme kehitystä riemun kiljahduksin. Se on ainutlaatuista, että ollaan samalla viivalla, vaikka vammat ja lähtökohdat ovat eri. Toisen positiivinen asenne tarttui toiseen ja niin edes päin. Kerrottiin itsestämme mutta tosiaankin kuunneltiin myös toista. Nyt kerron vähän heistä, joiden kanssa ollaan eniten tekemisissä vielä tänäkin päivänä. 

Kaikkeen hauskaan aina valmis Christa

Oli aina jännää, kun edellinen huonekaveri oli edellisen viikon lopussa huonekaveri lähti, ja tiesin seuraavan tulevan maanantai-aamuna. Christa oli alkuun vähäsanainen, ja ajattelin, ettei meillä ehkä ole sen suurempaa puhuttavaa, vaikka olimme melko saman ikäisiä.. Mutta kun saimme sanaiset arkkumme auki, ei siitä meinannutkaan tulla loppua. Hän oli mun huonekavereista se, joka sai mussa kipinän syttymään, halusin elää ja hullutella, olla nuori ja rikkoa omia rajoja.

 Hänen kanssa jaksoin kuin jaksoinkin kelata ensimmäistä kertaa kanttiiniin, ja taisimme tehdä puoliluvattoman reissunkin läheiseen k-markettiin. Matka ei ollut muutamaa korttelia pidempi, mutta lähes yksikätisenä sen matkan kelaaminen jäätävän kylmällä säällä loskassa sentti sentiltä eteenpäin vaati luonteen lujuutta, etten joutunut nöyrtymään ja soittamaan osastolle, etten jaksakaan enää tulla takaisin. Mutta siihen ei luonteeni antanut periksi! Mutta kyllä me sieltä reissulta takaisin päästiin, vaikkakin käytiin välillä ojan pohjalla, mutta silloin sitä ei uskaltanut kertoa kellekään tai olisin saanut varmaan korvilleni, läheiseni olivat jo pelkän reissun kuulemisesta tarpeeksi ’järkyttyneitä’ 😅.

 Krista sairastaa Ehlers-Danlosin syndroomaa (EDS), joka heikentää sidekudosta tehden elämästä melkoisen haasteellista monine nivelten sijoiltaan menemisineen, ja siten erilaiset leikkaukset ja kivut ovat tulleet hänelle tutuksi vuosien mittaan. 

Hän ottaa upeita valokuvia ja harrastaa motocrossia, joita voi seurata instagramista nimellä @chphotoportfolio tai facebookissa sivulla ”Christa Lundgren #112”.

Iki-positiivinen Arja

Arja ei ikinä ollut huonekaverini, mutta tutustuimme lounasta syödessämme. Huomasin heti, että hänen jalkansa ja osa käsistä oli amputoitu. Hän kuitenkin söi niin tottuneena ja kyseli ensi alkuun vain muiden tarinoita, niin ajattelin, että hänen amputaatioistaan olisi kulunut jo vuosia. Kun viimein sain hänet kertomaan tarinansa, meinasi haarukka tippua kädestäni ja ruoka oli mennä väärään kurkkuun, niin silmät suurina ammottaen kuuntelimme hänen stooria.

Elämä on joskus niin pienestä kiinni, sen tiesinkin jo omien kokemusten perusteella. Mutta ei sitä uskoisi että melko ’harmiton’ kylkiluun murtuma ja mattopuukosta saatu haava aiheuttaisi verenmyrkytyksen, joka hoitovirheen takia päätyi hengenvaaralliseen verenmyrkytykseen ja lopulta neliraaja-amputaatioon. Kun mä tulin Kaskenlinnaan, hänkin oli ollut jo pitkään eri sairaaloissa.

Kaikki tsemppasivat riemusta, kun hän käveli alkeellisilla proteeseilla Kaskenlinnan käytävällä, enkä voinut olla katsomatta ja ihastelematta hänen käsiproteesiaankaan, kun hän joi sillä kädellä ensimmäistä kertaa iltakahvia muina naisina. Lääketiede ja tekniikka on niin ihmeellistä!!

Arja on kirjoittanut koskettavan kirjan "PuoliNainen" matkastaan amputaation jälkeen, ja hänellä on facebookissa ”PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma” sivu, johon hän päivittää arkisia ja kantaaottavia päivityksiä arjestaan.

Sielunsisko Maija

Ehkä tärkeimpänä ja pisimpään huonekaverina oli Maija. Melko nopeasti huomasimme, että mekin olemme todella samalla aaltopituudella. Ymmärsimme heti toisiamme, vaikka vammat olivat taas erilaiset. Hän oli loukkaantunut skootterionnettomuudessa muutamia vuosia aikaisemmin, jossa loukkasi niskaansa ja polvensa saaden niskan retkahdusvamman ja lopulta CRPS:n eli monimuotoisen paikallisen kipuoireyhtymän.

Hekin olivat perheenä joutuneet taistelemaan oikeuksistaan terapioihin ja inhimilliseen hoitoon, johon me kaikki oltaisiin oikeutettuja. Oli ihanaa antaa vinkkejä ja tsemppiä heille, kun samalla itse muistin flashbackina, kuinka minä tai perheeni emme saaneet aivovamman alkuvuosia mitään kuntoutusta tai tukea.

 Päivisin iloitsimme toistemme terapioissa saamasta onnistumisista ja illalla itkimme elämän epäreiluutta ja haurautta, samalla, kun letitin hänen hiuksiaan. Kun mun oli aika lähteä kotiin (IIKS puolen vuoden jälkeen!) yhteydenpitomme jatkui somen ja erityisesti instagramin välityksellä.

Juttelemme viikoittain somessa. Julkisten kommenttien lisäksi tsemppaamme ja avaudumme toisillemme yksityisviestein niin iloista kuin myös kivuista ja elämän epäreiluudesta vielä neljän vuoden jälkeenkin! Hänen kanssa tuntuu juuri siltä klassiselta, että toinen ymmärtää toista jo puolesta sanasta, niin tuttua kivut ja arki pyöriksessä meille molemmille on. Olen saanut hänestä todella tärkeän ystävän ❤️

Maija kirjoittaa instagramissa (@maijalaine) rehellisesti arjestaan hyvine ja huonoine hetkineen aina kun vaan voimat riittävät.

Tässä some näyttää parhaat taas puolensa, saa uskoa tulevaan, kun näkee muidenkin kipupotilaiden ym selviävän, pystyy melkein tuntemaan virtuaalihalauksen, niin paljon some lyhentää välimatkaa. Vaikka olisi ihana nähdä livenä useamminkin, ni sekin jo helpottaa.