Nyt poikkean vähän polulta. Koen tän olevan hyvä postaus just tähän hetkeen. Eli niin kuin aijemmista teksteistä ootte saattanu ymmärtää, niin mulla on jäänyt aivo-ja selkäleikkauksista kovia hermokipuja, jotka hallitsee mun elämää todella paljon, ja ne täytyy ottaa huomioon pienemmissäkin toimenpiteissä. Ihan kiva avata tällaistakin puolta mun arjesta. Oikeastaan, tämän postauksen punainen lanka on lyhyt ytimekäs, nimittäin sana ’yleensä’ terveydenhuollossa. Toki koska olen just mä, tässäkin tekstissä on tärkeää faktaa ja pohdintaa myös kipuun liittyen.
Omien oikeuksien puolia täytyy jaksaa pitää
Postausväli venähti tosi pitkäksi nyt, sillä olen ollut todella kipeä. Olin tossa viime viikolla pienessä hammastoimenpiteessä, yleensä ihmiset pääsevät siitä heti kotiin burana-reseptin kanssa ja that’s it. Tiesin kuitenkin, että mulla toipuminen ei todellakaan ole niin suoraviivaista, ja pienikin toimenpide muuttuu usean viikon toipumiseksi ja taisteluksi.
Sain ensitöikseni perustella enemmän vähemmän, jotta sain lähetteen tk:sta TYKSin dentaliaan. Ensin vastaus oli perus ”ei he tule sua sinne ottamaan”, mutta kun kyseenalaistin asian ja lisäsin loppuun vielä repliikin ”jos aivovamman saanut kipukroonikko, jonka suu aukeaa reilun sentin, ei sinne pääse, niin kuka sitten.. Eli eiköhän anneta heidän päättää kenet he sinne ottavat ”, niin tulikin jo hiljaista. Ja olin oikeassa, sain lähetteen ja toimenpideajan kuukauden päähän.
Yleensä-sanan alle mahtuu paljon
Vaikka täytin huolella kyselylomakkeeseen kaikki sairauteni ja kipuongelmani, jouduin vakuuttelemaan ja valmistelemaan lääkäreitä paljon siihen, että olen todella kipeä toimenpiteen jälkeen. ”Yleensä me annetaan esilääkkeeksi banadol, ja tarvittaessa sit buranaa toimenpiteen jälkeen”, olin hiljaa ja otin banadolin.
Kaikista esivalmisteluista huolimatta kovat kipuni toimenpiteen jälkeen tulivat hoitajille yllätyksenä. Tiesin, etten tule buranalla pärjäämään, ja onneksi anelääkäri oli sen ymmärtänyt jo huomioida lääkelistassani ennen toimenpidettä,ja sain vahvempaa kipulääkettä.
Kun hieman virkosin nukutusaineista, yleensä-lista vaan jatkui. ”Yleensä täältä heräämöstä pääsee osastolle jo tunnin jälkeen”, ”yleensä kipulääkettä tarvitsee syödä noin kolme päivää, ja sitten pärjääkin jo ilman”. Yleensä sitä ja yleensä tätä. Arrrgh, kipupotilaan MIKÄÄN, pienikään, toimenpide ei yleensä mene kuin yleensä niin kuin ei mulla nyt tälläkään kerralla, yksikään heidän yleensä-kohdista ei toteutunut . Muutenkin ihmisten kategoriointi sanan yleensä taakse on typerää, ja vaikka potilas olisi lähtökohdin täysin terve, niin jokaisen kipukynnys ja kudosten toipuminen on yksilöllistä.
Kahdenvälinen asiantuntijuusliitto
Lääkärien (ja hoitajien) ja potilaan hoitosuhde perustuu mielestäni yhteen tukipilariin. Eli molemmat on oman alansa asiantuntijoita, ja hoitosuhde toimii vain, jos molemmat kunnioittaa ja luottaa toisen asiantuntijuuteen.
Eli mä potilaana kunnioitan esimerkiksi anestesialääkärin osaamista ja taitoa laittaa lääkelistalle tarvittavat antibiootit ja tulehduskipulääkkeet. Mutta jotta hoitosuhde toimii, on hänenkin luotettava mun oman kehon asiantuntijuuteen, kun kerron, että tiedän olevani todella paljon kipeämpi leikkauksen jälkeen kuin ns. terve ihminen.. Eikä niin, että mennään perse edellä puuhun, ja havahdutaan todellisuuteen vasta, kun kivut on ylittänyt jo inhimillisen rajan aikoja sitten, vain siksi että potilas saattaa varmaan liioitella ym.
Muutaman päivän jälkeen osastollakin yleensä-lista alkoi hälvenemään ja hoitajat alkoivat pikkuhiljaa uskomaan, että mä itse tiedän, miten mun keho toimii ja reagoi, ja se ei tapahtu minkään yleensä-listan mukaan.
Säästettiin tässä roimasti sekä heidän että mun oikaani tämän oivalluksen jälkeen. Hoitajien on pystyttävä muuntautumaan potilaisen erilaisiin tarpeisiin.
Kipu on aina yksilöllinen kokemus
Kipu on subjektiivinen kokemus, jonka vain sinä voit tuntea. Edes sulle se kaikkein läheisin ihminen ei voi tietää, kuinka kovaa just SUN kipu on, vaikka kuinka kuvailisit kipua. Sitä voi yrittää ymmärtää, mutta täysin vain sinä tiedät, minkälaista kipua on ja kuinka kovaa sen on, eikä sitä voi kukaan väheksyä.
Lääkärien ja hoitajien työn helpottamiseksi on kehitetty VAS-asteikon, jossa potilas arvioi senhetkistä kipua asteikolla 1-10, ja kivun ollessa kolme tai yli, pitäisi kipua jo lääkitä. Itse en hirveästi tykkää tosta asteikosta, siihen on oikestaan kaksi syytä:
1) koska jokaisen ihmisen numero neljä asteikossa voi tarkoittaa eriä kunkin kehossa, ja yksilökohtaiset vaihtelut voivat olla tosi suuria. Eli kaksi ihmistä voi arvioida täysin saman kivun eritavalla ilman, että kumpikaan heistä liioittelee tai aliarvioi omaa kipuaan.
2) lisäksi kipukroonikkona tuntuu, että melkein aina VAS on yli neljä, eli siinä mielessä asteikko on kalibroitunut täysin erilaiseksi kuin terveellä ihmisellä, eikä siten toimi mielestäni kovin hyvin.
Itse taas asetan arjessa senhetkisen kipuni omanlaiselle asteikolle
”nyt sattuu vähemmän kuin eilen mutta paljon enemmän kuin viikko sitten, jolloin
viimeksi oli päänsärkyä”. Lisäksi kivun kuvailut on mulle arkipäivää, tiedän tasan
tarkkaan, mitä eroa on kiiltävällä ja veitseniskumaisella kivulla just mun kipusysteemissä.
 |
| Ompa ihanaa että etelässäkin on ollut edes hetken lunta, on niin paljon valoisampaa ☀️ |
Tämä oli tällainen välilöpina, kipuosuudesta tulikin yllätys
yllätys pidempi aasinsilta kuin ajattelin, pahoittelut siitä. Ensi postauksessa jatkan taas tarinaani kohti
kuntoutumista ja pyörätuolia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti