Tämän postauksen myötä alkaa pikkuhiljaa tapahtumaketju, joka selittää nykytilannettani, sitä, miksi istun pyörätuolissa usean toimintakyvyn rajoittuman takia. Matka tähän päivään kaikkine koukeroineen on kuitenkin vielä pitkä, melkein neljässä vuodessa on kerennyt tapahtua paljon.. Tämä teksti ei kuvilla muutu vähemmän ahdistavaksi, vaikka laittaisin alle vaaleanpunaisia siirappikuvia, joten teksti puhukoon nyt puolestaan.
Filmi poikki
Itkin hysteerisesti. Pää jomotti kurjasti, mutta suurempi syy itkulle oli pohjattoman turvaton olo, kun filmi on poikki ties kuinka monelta tunnilta. Huhuilin, kukaan ei vastannut. Seuraavaksi menin tarkistamaan että ulko-ovi on kiinni ja avaimet ja kännykkä on tallella. On kamalan tunne kun ei tiedä, onko asunnossani mahdollisesti joku. Oli vaan pakko alkaa järkeilemään sadasta pienestä vihjeestä ympäriltäni kokonaisuus, mitä luultavasti on tapahtunut. Soitin äidille, ja hän lupasi tulla luokseni heti.
Lähdimme päivystykseen, jossa haava tikattiin, ja samalla huomattiin, että haava oli tullut täsmälleen samaan kohtaan jossa shunttiarpi meni ohimolla. Kirosin jo siinä vaiheessa mielessäni, sillä 9 vuotta sitten kyseinen arpi ei meinannut pysyä millään kiinni useiden saman kohdan leikkauksien takia.
Ehkä olenkin vain luulosairas
Söin vahvoja antibiootteja ja kipulääkkeitä monta kuukautta, mikä oli kropalle tietenkin raskasta. Ehkä kuitenkin raskaampaa oli epätietoisuus, mikä ihme mua vaivasi?! Joka lääkärikäynnin jälkeen jäi enemmän vähemmän luulosairas olo, kun mitään syytä ei saatu kiinni.
Pieni hetki lääkärissä muuttaakin taas mahdollisesti loppuelämän
Tämä tieto yhdistettynä kouristuskohtauksiin, kevään aikana paheneviin aamuyön pahoinvointeihin, tasapaino-ongelmiin, päänsärkyihin ja näköongelmiin, ei tarvinnut olla kummoinen matemaatikko, kun tajusi että tästä ei seuraa mitään hyvää. Vaikka aivopaineoireita oli ollut jo pitkään, ne tulivat niin pikkuhiljaa pitkällä aikavälillä, että en ymmärtänyt epäillä mitään ennen. Vasta, kun lääkäri kysyi oire kerrallaan tilannettani, tajusin heti, että joudun leikkaukseen. Yksi lääkärireissu muutti siis kaiken, kysta painoi aivorunkoa. Edessä olisi iso leikkaus, ja lääkäri pohti myös sitä, pitääkö shuntti laittaa takaisin, jos aivoissani on edelleen painetta operoinnista huolimatta.
Henkinen valmistautuminen alkaa
Yht. äkkiä hengitys muuttui todella paljon haastavammaksi ja harteilleni tuli 10 kilon lisäpaino, painajainen alkoi uudestaan liki kymmenen vuoden jälkeen.
Lopulta neurokirurgi totesi magneettikuvista saman, yli 9 vuotta sitten tehdyt shunttireijät kallon läpi eivät olleet umpeutuneet vieläkään. Lisäksi sain kuulla, että magneettikuvassa kaikki ei ollutkaan niin hyvin kuin oletin.
Toisaalta pelkäsin. Pelkäsin, että en toivukaan leikkauksista yhtä hyvin ja mulle jääkin jotain pysyvää haittaa tulevasta leikkauksesta. Enhän voinut saada lottovoittoa enää uudestaan, ja selvitä ilman suurempia jälkioireita?!! Kenelläkään ei ollut kristallipalloa, kukaan ei siis tiennyt, miten tässä käy. En ollut enää vuosiin pelännyt kystan uudelleen täyttymistä. Yhdessä hetkessä olin vielä ns. terve, toisessa taas sairaampi kuin moneen vuoteen.
Yht. äkkiä hengitys muuttui todella paljon haastavammaksi ja harteilleni tuli 10 kilon lisäpaino, painajainen alkoi uudestaan liki kymmenen vuoden jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti