Tämän postauksen kirjoittaminen on ollut todella vaikeaa, siis tekstin tuottaminen ei ollut sen vaikeampaa kuin muulloinkaan. Mutta henkisesti tää on ollut aika raskasta, kyyneleet valuvat poskiani pitkin nytkin. Tämä vaihe elämässä oli ehkä raskainta tähän mennessä, olin näennäisesti terve, mutta epätietoisuus varjosti elämää hurjan paljon. Mut hypätääs taas menneisyyteen.
Paina enteriä, uskalla kasvaa aikuiseksi
Vuodet kuluivat, enkä enää aktiivisesti pelännyt kystan uudelleen kasvamista. Alkuun olin ihan neuroottinen sen suhteen, esimerkiksi kun kerran sairastuin vatsatautiin yöllä, niin olin varma että kohta olen taas TYKSissä. Pikkuhiljaa oli pakko sopeutua aivovamman tuomiin rajoitteisiin, ja luottaa siihen, että elämä kantaa.
Elämä alkoi olemaan sellaista normaalin teinin elämää, haaveilin kotonta pois muutosta, opiskeluista ym. Vuosia sitten tapahtuneet asiat palautuivat kuitenkin tasaisin väliajoin mieleen, ja silloin elämä tuntui niin hauraalta. Niinä hetkinä pelkäsin vieraiden numeroiden soittoakin. Ajattelin, että ehkä juuri tämä puhelu vetää maton jalkojen alta taas, vaikka kaikki oli vielä hyvin, ja leikkauksista oli jo monta vuotta aikaa. Eihän se voinut enää uusiutua!? Ehkä mua on vaivannut aina liika pessimistisyys. Oli vaan pakko uskaltaa elää.
Aika nopeasti lukion alusta tiesin, että haluan lähteä lukemaan yliopistoon biologiaa. Olinhan jo viisivuotiaana pakottanut muut olohuoneessa olijat olemaan hiljaa, kun telkkarista tuli uutiset liittyen lintuinfluenssaan, jotta varmasti kuulen kaiken. Samalla olin sanonut äitille: ”Musta tulee isona pöpojen tutkija”. Eli kun muut saivat joululahjaksi brazeja, minä halusin suurennuslasin ja mikroskoopin. Eli biologian, kemian ja matikan ylppäreihin lukeminen ei ollut niin tuskaa kuin muiden aineiden.
Pilvet kerääntyvät, ja tummenevat kohdallani
Jotenkin selvisin kirjoituksistakin, ja kun viimisenä oli vuorossa ruotsi, alkoi turnausväsymystä olla jo ilmassa. Edellisenä viikonloppuna kertailin ruotsin kielioppeja, kun yht äkkiä kaikki pimeni. Seuraava muistikuva oli huterasti se, kun mua läpsyteltiin poskelle. Olin aivan pihalla, että mitä oli tapahtunut. Pian mulle selvisi, että olin kaatunut lattialle ja alkanut kouristelemaan.
 |
Pikkuhiljaa alkoi varjoja ilmestymään auringonpaisteen eteen |
Kirjoitukset sain onneksi pakettiin. Kouristuskohtauksia alkoi tulla pikkuhiljaa aina välillä. Menin nopeasti tietenkin lääkäriin, ja TYKSissä multa otettiin aivosähkökäyrä, mutta epilepsiaa se ei ollut. Kohtausten selitettiin silloin olevan stressin aiheuttamia toiminnallisia kohtauksia. Mulle tuli kuitenkin heti vahvasti olo, ettei siinä ollut kokototuus.
Kaikesta huolimatta päätin, että muutan omilleni, ja hain normaalisti yheishaussa opiskelupaikkaa. Mitä enemmän kouristuskohtaukset haittasivat elämää, sitä enemmän taas piiskasin itseäni, jotta yltäisin ’normaaliin’.
Pakko hiljentää tahtia, vaikka väkisin
Myöhemmin lääkäri kielsi mua kuitenkin osallistumasta pääsykokeisiin, ja hän laittoi mut sairauslomalle. Harmikseni jouduin totuttelemaan ajatukseen, että joudun lykkäämään opiskeluhaaveet määrittelemättömäksi ajaksi. Kun oli pakko pysähtyä sairauslomalla, huomasinkin, kuinka loppu olen. Pelko kalvoi mieltä, mihin tämä kaikki mahtaakaan johtaa. Epätietoisuus oli taas vahvasti läsnä. Itseä kalvoi takaraivossa se, ettei kaikki ollut hyvin. Eikä se sitä sit ollutkaan…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti