Menisitkö hakemaan lähikaupasta pari karkkipussia vieraille?”, pyysi äiti. Lähdin kävelemään kioskille. Jalat olivat tohjona ensimmäisistä kertaa korkokengillä kävelemisistä. Tänään oli viidennen luokan päättäjäisjuhlat, huomenna vielä kirkko, niin sit olis tämäkin kouluvuosi pulkassa. Tänään on siskoni valmistujaisjuhlat merkonomiksi, vieraat tulevat kohta.
Kipitin takaisin kotiin karkkipussit kourassa, äiti tuli mua vastaan pihalle, ja hän näytti siltä ihan kuin ilotulite olisi räjähtänyt kasvoille, silmät olivat niin turvoksissa että tuskin niitä edes näkyi. Automaattisesti luulin että joku on kuollut. Yllätyksekseni äiti sanoikin: ”Me lähetäänkin nyt TYKSiin". Olin ihan äimänkäkenä. Samassa muistin että päästäni otettiin pari viikkoa sitten magneettikuvat kuulonaleneman, päänsärkyjen ja yöllisten oksentelujen takia. Vaikka kuulemma oli kiire, äiti oli kuitenkin sitä mieltä että mennään omalla autolla. Siellä me sit oltiin ykköset yllä TYKSin lasten päivystyksessä.
Tästä alkoi tapahtumaketju, joka jatkuu vielä tänä päivänä, vielä 12 vuoden jälkeenkin. Kai mulla oli tähän asti ollut sellainen naiivi ajatus päässä, ettei mikään paha koskettaisi ikinä meidän perhettä. Nyt se naiivius oli poissa, ja tilalle hiipi pelko.
Lääkäri ei tiennyt yhtään mikä näky häntä odotti, olenko vammautunut tai esimerkiksi pyörätuolissa, hän oli aivan ihmeissään kun kävelin omin jaloin vastaanotolle. Päästäni oli löydetty arachnoidia kysta, eli hyvälaatuinen nestemäinen kasvain, mutta paikka oli hyvin vaarallinen. Kystä sijaitsi ihan keskellä päätä silmien takana, eli sitä ei voinut konkreettisesti poistaa. Lääkäri kyseli oireistani, ja vastasin, että mulla on ollut hieman toista vuotta päänsärkyjä varsinkin aamuyöllä, aamuyön oksentelua, ja kuulon alenema. Oireet olivat kuulemma klassiset. Lääkäri kuitenkin sanoi ettei sitä kystaa välttämättä ainakaan vielä leikata, he pohtivat asiaa ensin. Hän kuitenkin määräsi mut näkökenttätutkimukseen seuraavalla viikolla. Pääsimme siis kotiin, kotona vieraat olivat jo lähteneet, ei sillä juhlafiilis oli jokseenkin kadonnut.
Näkökentän tutkimuspäivä tuli nopeasti, alkuviikko oli kulunut shokista toipumiseen ja moneen puheluun päivittäin vastaamisella. Äiti, iskä ja siskot olivat kaikki tosi järkyttyneitä ja huolissaan. Kun olimme lähdössä näkökenttätutkimukseen, puhelin soi. Lääkärit olivat päättäneet leikata minut jo huomenna, eli sain ohjeet jäädä sairaalaan kun näkökenttätutkimus on ohi. Illalla anestesialääkäri tuli käymään, puhuttiin leikkauksesta, hiusten ajamisesta ym. Siinä vaiheessa hiusten menetys ei tuntunut miltään, vaikka olin teini-ikäinen nuori, halusin vaan tervehtyä.
En osannut kuvitella kuinka pahoinvoiva olinkin leikkauksien jälkeen, se oli aivan järkkyä. Nyt alkaa toipuminen, ajattelin. Äitin oli tarkoitus mennä kaksi päivää leikkauksen jälkeen Tallinaan päiväristeilylle, mutta hän ei halunnut lähteä. Vakuuteltiin iskän ja siskojen kanssa että pärjätään, he lupasivat tehdä ”vahtivuorot” jotta mun ei tarvitsisi olla yksin. Siten äiti päätti lähteä. En unohda ikinä lääkärin sanoja, jotka tulivat kontrolli-magneetin jälkeen sinä päivänä ”… kystä on täyttynyt uudelleen ja painaa aivoja, meidän täytyy vielä leikata ja laittaa sulle shuntti vielä tänään.. ” En yhtään tiennyt, mikä shuntti on, mutta tiesin sen olevan jotain ”pahaa”, sillä muistan äitin sanoneen alkuviikosta näin kun puhuimme asiasta: ”Toivottavasti ikinä ei tarttis shunttia laittaa.. ”. Shuntti on siis muovinen letku, jonka toinen pää on aivokammiossa ja toinen menee vatsaonteloon, jonne ylimääräinen likvori valuu, kun tietty paine ylittyy aivokammiossa. Istuimme iskän kanssa puolituntia hiljaa miettien, miten kerromme asiasta äitille, joka seilaa paraikaa Itämerellä. Kun äiti on kotona, olen jo autuaasti unessa. Tunsin herätessäni, että nyt mikään ei ole niin kuin ennen.
Tässä elettiin vuotta 2008, olin 12-vuotias, elämä pakotti mut kasvamaan aikuiseksi yhdessä hetkessä, aivan liian aikaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti