Mä selviän kyllä, päätin sen just

Huh, miten aika on taas mennyt nopeasti viime postauksesta. Silloin kirjoitin siitä, miten elämä heitti jälleen kuperkeikkaa, kun jouduin taas isoon aivoleikkaukseen. Siitä heräsin shuntin ja oikean puolen heikkouden kanssa. Eli nyt on luvassa tekstiä vamman ensimmäisistä viikoista. Tekstille tuli sitten pituutta taas näköjään senkin edestä mitä edellisestä postauksesta on aikaa..

Luonteen lujuus joutui taas testiin

Joku pitkä päivä osastolla ikkunasta ulos katsoessani se iski tajuntaani. En pystynyt liikkumaan itsenäisesti, pyörätuoli nökötti sitkeästi sairaalavuoteen vierellä. Olin jo kolmatta kuukautta osastolla, alkoi olla turnausväsymystä ilmassa, vaikka nyt jos koskaan pitäisi voimia löytyä kuntoutumiseen.

Seuraavassa hetkessä kuristava tunne tuli kaulalle, että sehän tarkoittaa, etten pääse hetkeen omaan kotiini, joka sijaitsee hissittömässä talossa kolmannessa kerroksessa. Voi kuinka ikävä mulle yht. äkkiä tuli kaikkia ihania astioitani, puhumattakaan ylitsepursuavaa lankavarastoaani. Onneksi tiesin, että voin aina mennä vanhempieni luo siksi aikaa kunnes kuntoudun, ja siellähän ne tavarat mua odottaa.

Neurokirurgini teki lähetteen neurologiseen kuntoutukseen Kaskenlinnaan heti aivoleikkauksen jälkeen, missä tulokset ovat tosi hyviä. Se on neuro- ja fysiatrinen kuntoutusosasto, jossa treenataan ja treenataan, joko kävelyä tai muuten pyörätuolissa selviytymistä. Se loi muhun toivoa. Sitä paikkaa odotellessa jouduin virumaan kuitenkin vielä kuusi viikkoa terveyskeskusosastolla. Ne viikot olivat elämäni pisimmät, koin jopa saavani välillä epäinhimillistä hoitoa siellä. Vaikka usko tulevaan oli melko usein mielessä, välillä koitin nipistää itseäni, jos tämä painajainen vaikka loppuisikin. Noh, se ei auttanut.

Liiankin optimistisesti ajattelin noina pitkinä viikkoina terveyskeskussairaalassa, että istun pyörätuolissa vain sen ajan kun olen Kaskenlinnassa, ja sitten vaan tsädäm alan kävelemään. Oikeasti mulla ei ollut hajuakaan, millainen kuntoutumisen taival mulla olisi vielä edessä, ja miten itsenäistä olemista alettaisiin pikkuhiljaa rankentamaan pala palalta jopa vuosien ajan. Ehkä oli ihan hyvä olla tuossa tilanteessa vähän naiivi, sillä urakka olisi muuten tuntunut Mount Everestin kokoiselta.

Nukkumassa olleiden lihasten herättelyä, pikkuhiljaa ja sinnikkäästi

Kun treenaaminen pikku hiljaa osastolla alkoi, oman hankaluuden ylösnousun harjoitteluun toi minulle juuri asennettu shuntti (eli ohut putki, joka menee aivokammiosta vatsaan, ja se poistaa ylimääräisen paineen aivoista). Jos aloin nousta ylös ilman pahoinvointilääkettä, alussa riitti myös sängynpäädyn korottaminen, oksensin välittömästi. Se johtui siitä, ettei pääni ollut vielä tottunut yht. äkkiseen matalampaan aivopaineeseen (eli siis siihen  uuteen normaaliin), mikä ilmeni juuri pystyasennossa. Eli aina ennen fyssarin tuloa mulle tiputettiin pahoinvointilääke tipan kautta. Pikku hiljaa pääni tottui uuteen matalampaan aivopaineeseen ja oksentelut onneksi loppuivat.

Ensimmäisinä viikkoina kaikki oli hankalaa ja vaati toistoa, istumisesta lähtien kaikki piti opetella uudestaan. Kun istuminen sujui, harjoiteltiin seisomista minuutti kerrallaan. Toki tärkeää oli myös kuntouttaa ns. arkiselviytymiseen tähtääviä toimintoja, kuten pyörätuolissa istumista ja wc:ssä käymistä. Koska olen kaikkihetimullenyt-tyyppiä, niin voin kertoa, että pinna paloi aika monta kertaa näitä taitoja harjoitellessa. Äkkiä kuitenkin tajusin, etten voi kiirehtiä. Oli mentävä kropan palautumisen ja kuntoutumisen mukaan. Toistoja piti siis tehdä vähemmän ja täysin oikein, eikä niin monta kuin saan itsestäni rutistettua ja hutiloiden, mihin olin aiemmin tottunut.

Sopeutumiseen kuului myös oman uuteen peilikuvaan tottuminen. Kirurgi oli vienyt yli puolet hiuksista, ja loputkin lähti, kun haavat olivat parantuneet. Se tuntuu niin vähäpätöiseltä asialta sairaalassa mutta kotona tiesin sen olevan paljon paljon isompi. Mun piti tottua uuteen peilikuvaani, eli puhelimen galleria täyttyi sairaala-selfieistä. Halusin julkaista myös someen kuvan siilitukastani, sen jälkeen mun oli helpompi tulevaisuudessa mennä ihmisten ilmoille, kun olin ns. ilmoittanut muille asiasta.

Punainen polkkatukka vaihtui yhdessä hetkessä siiliin. Sopeuduttava oli, ei ollut vaihtoehtoja

Iso musta kylmä möykky sisälläni

Toisinaan toipumisen aikana vertasin itseäni ja omaa tilannettani liikaa muihin. Vammani tuntui siinä hetkessä maailmanlopulta ja tunsin itseni sen takia yksinäiseksi, vaikka ympärilläni oli paljon ihmisiä, jotka kannattelivat mua. Yksinäisyyden tunne puski taas samasta asiasta, johon olen palannut edellisissä postauksissani useasti. Ikään kuin se olisi taaskaan ollut yllätys että muiden oli pakko jatkaa elämäänsä, vaikka itse junnaankin paikallaan. Tiesin kuitenkin että se on vaan tunne, järjellä tiesin edistyväni koko ajan, askeleet olivat vaan hiiren askeleita.

Vaikka sain onneksi usein pieniä mielihyvän tunteita edistymisestäni fyssarin kanssa, tyyliin ”jee, pystyin seisomaan tasofoordin kanssa tänään viisi minuuttia pidempään oksentamatta kuin viimeviikolla”, mieli oli tosiaan välillä kuin yksi iso musta möykky. Usein mietin aamulla, et mitä jos en nousisikaan tästä sängystä enää, ei musta kuitenkaan mihinkään ole. Epätoivo valtasi mielen ja tuntui kun happi ei enää kulkisi.

Onneksi mulla on (varsinkin) äiti, joka nosti henkisesti mut näinä päivinä ylös kuopasta, josta en jaksanut enää itse nousta. Pikkuhiljaa mieli valostui, kun kuntoutuminen varsinkin Kaskenlinnassa eteni ja pystyvyyskäsitykseni kasvoi, eikä tälläsiä syviä alhoja ollut enää niin usein. Myös jokapäiväinen itkeminen auttoi. Mielen oli vaan pakko prosessoida tilannetta, ja jonain päivänä ei enää itkettänyt. Jos voimat ja järki olisi riittänyt, olisin ehdottomasti tarvinnut keskusteluapua ulkopuoliselta, jotta perheeni korvat eivät olisi kuluneet puhki mun vuodattamiselta.

Pikkuhiljaa kohti valoa

Kun jaksoin istua kunnolla jo pyörätuolissa, koitti kuntoutumisen paras hetki, nimittäin peruukin osto! Ensin mietin, että olenko vain pinnallinen kun halusin peruukin. Tunsin itseni kuitenkin eheämmäksi hiuksilla kuin ilman, joten ajattelin sen olevan muutakin kuin pinnallisuutta. Ai, että miltä tuntui laittaa vähän meikkiä naamaan, ottaa taxi ja lähteä käymään läheisessä kauppakeskuksessa hakemassa taas pitkät hiukset. Oli outo olo näyttää, pyörätuolia lukuun ottamatta, ”normaalilta”. Olin kuin Tuhkimo, joka sai nauttia muutaman tunnin hohdokkaampaa elämää, kunnes oli taas aika palata sairaalaelämään ihanine vihreine pyjamoineen ja laitosruokineen.

Voi kuinka kokonaiseksi tunsinkaan itseni hiukset päässä! Kun henkiset haavat olivat arpeutuneet, oli pikkuhiljaa helpompi jo mennä ihmisten ilmoille myös ilman peruukkia

Vuodenaikojen käsitys hämärtyi totaalisesti, kun vain katseli ikkunasta ulos luontoa, eikä päässyt käymään ulkona. Luulin tyystin että ulkona on ihan yhtä lämmin kun heinäkuun alussakin jolloin sairaalaan jouduin, vaikka järjellä tiesin että elettiin jo lokakuuta. Joka kerta tuli järkytyksenä, kun ihmiset tulivat moikkaamaan mua, että kesävaatteet vaihtuivat ensin pikkuhiljaa paksuihin villatakkeihin ja lopulta toppatakkiin. Vähän olisi kenties tullut taxissa kylmä marraskuussa Kaskenlinnaan mentäessä kesähousut ja balleriinat päällä, onneksi edellisenä päivänä tajuttiin katsoa sairaalakaappiini ja vaihtaa vaatteet paksumpiin tamineisiin.

Kenties seuraavassa postauksessa kerron varsinaisesta kuntoutumisesta Kaskenlinnassa, sekä vertaistuen tärkeydestä. Sen jos minkä opin sen kahdeksan viikon aikana jonka siellä olin.